Kasvokkain ryhmässä: Olemme toistemme sisäisiä peilejä

Tämän kirjoituksen myötä tuon terveisiä ja oivalluksia ryhmäanalyyttisesta psykoterapiakoulutuksesta 1. opintovuoden lopussa. Ihminen puhuu ensisijaisesti niistä kokemuksistaan ja näkymistään käsin, jotka ovat osa hänen sisäistä todellisuutta tässä ja nyt. Nämä pohdinnat ovat heijastuksiani psykoterapia-koulutusmatkan tästä vaiheesta. Mukaan on saattanut tarttua ajatuksia ja ilmaisuja, jotka eivät ole alun perin minun keksimiäni ja sanoittamiani, mutta joiden alkuperää en enää tavoita. Koulutuksessa ymmärrystä ja tietopohjaa rakennetaan yhdessä, teoria- ja kokemuspohjalta, kaikkien yhteiseksi hyväksi ja hyödyksi. Kiitän jo heti alkuun opiskelijakollegoitani, kouluttajiamme, koulutuspsykoterapeuttiamme sekä lukuisia kirjallisuutta tuottaneita teoreetikkoja ympäri maailmaa anteliaisuudesta.

Kasvamme ihmisiksi yhdessä

Ihminen kehittyy ja kasvaa ihmiseksi suhteessa toisiin, osana ryhmää. Yhdessä toisten kanssa opimme tärkeitä elämisen normeja, ja ihmisiksi elämistä. Opettelemme ja opimme elintärkeää liittymisen taitoa elämän ensi henkäyksestä elämän viimeiseen hengenvetoon saakka. Elämän ensimetreillä symbioottisessa suhteessa oleminen ensisijaisen hoitajan kanssa mahdollistaa meille turvan ja hengissä säilymisen. Symbioosin ei ole kuitenkaan tarkoitus jatkua loputtomasti. Kehityksen myötä meidän on eriydyttävä, kasvettava erilliseksi omaksi itseksemme. Ryhmäanalyyttisessa psykoterapiassa pääsemme harjoittelemaan toisiin liittymistä ja omaksi itseksi tulemista, elämänmittaista matkaamme.

Ihminen puhuu itselleen vaikeasta aina vain turvasta käsin. Turvan tunne ryhmässä kehittyy vähitellen. Kun ryhmäläinen kertoo kokemuksistaan, niitä sanoitetaan, tutkitaan ja jäsennellään yhdessä. Samalla jokainen saa mahdollisuuden peilata omia kokemuksiaan suhteessa jaettuun ja sanoitettuun, samanlaisuuteen ja erilaisuuteen. Osa pohdinnoista jäänee jokaisen oman mielen sisäiseksi työksi ryhmäistunnon aikana, ja mahdollisesti vielä tapaamisten jälkeen ja välissä. Kun yksi puhuu vaikeista kokemuksistaan ryhmässä, voi se jatkossa rohkaista myös muita puhumaan, kun pohjalla on jaettu ryhmäkokemus turvasta. Pakottamattomuus on tärkeää: Jokainen saa jakaa omassa tahdissaan, siitä mitä haluaa, kokee tarpeelliseksi ja mahdolliseksi.

Olemme sisäisiä peilejä toisillemme

Olemme toinen toistemme sisäisiä peilejä. Peilisolumme rekisteröivät ja tunnistavat paitsi liikettä, myös nonverbaalista viestintää, kuten ilmeitä, eleitä, äänenpainoja. Tunnistamme toisissamme valoja ja varjoja itsemme kautta. Kun kohtaan sinussa iloa, silloin minunkin silmäkulmassani leikkii ilo, suupielet nousevat, rinnassa kuplii kepeys ja elämänilo. Raskaassa elämänvaiheessa ja hankalalla hetkellä sinun ilosi voikin tuoda kipeällä tavalla tietoisuuteen miten iloton ja surullinen olenkaan.

Elämässä meillä jokaisella tulee vastaan asioita, jotka eivät ole kivoja, kauniita tai toivottuja. Kaikkea emme voi elämässä itse valita, emmekä pysty kaikkeen vaikuttamaan. Kun kohtaamme omia ja toistemme kipeitä kokemuksia ja niihin liittyviä vaikeita tunteita, muistamme, että elämässä on myös synkkiä sävyjä. Ihmisenä oleminen ei ole aina helppoa. Muiden myötätuntoinen virittäytyminen kokemuksiimme voi auttaa monin tavoin jaksamaan hankalan kanssa. Empatiassa ja myötätunnossa on jotakin perustavanlaatuisesti hoitavaa. Myötätunto kannattelee meitä ja auttaa kohtaamaan asioita. Painavakin totuus on lopulta helpompi kohdata ja kantaa kuin epämääräiseksi hämärretty tai kuoliaaksi vaiettu. Ryhmä auttaa myös uusien näkökulmien huomaamisessa. Ehkä sellaisissa, joita emme olisi itse koskaan keksineet. Vaikeat kokemukset voivat ensin järkyttää, mutta samalla totuudellisuus mahdollistaa kohtaamisen, joka lopulta keventää ja auttaa jatkamaan elämässä eteenpäin. Kuulluksi ja nähdyksi tulemisen tarve on perustavanlaatuinen ja säilyy meissä elämän loppuun saakka.

Aggression kohtaamista ryhmässä, hyvän ja pahan integroitumista

Meissä kaikissa on siemenet sekä hyvään että pahaan. Eino Leinon sanoin: Paha ei ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. On hyvää rinnassa jokaisen, vaikk" aina ei esille loista". Miten olla itsensä ja muiden kanssa niin, että sekä hyvä että paha saavat molemmat olla? Tavalla, joka mahdollistaa sen, että pystymme olemaan riittävän ihmisiksi muille ja itsellemmekin? Elämä ei voi olla pelkkää vaaleanpunaista rakkaudellisuutta. Aggressio ja kiukku ovat tärkeitä käyttövoimatunteita, joilla piirretään tärkeitä rajoja elämässä.
Kun kohtaamme kiukkua ja aggressiota, biologiset suojamekanismit laukeavat herkästi. Taistele-tai-pakene -reaktio saa meidät kiukustumaan ja hyökkäämään takaisin. Sietoikkunassa kohdattu kiukku saa meidät puolustautumaan jämäkästi, itseämme ja muita kunnioittaen. Lamaannu ja "leiki kuollutta" -mekanismi varustaa meidät uhkaa vasten jähmettymisreaktiolla valmistaen samalla kehoamme myös mahdolliseen kivun kokemukseen. Nämä biologiset mekanismit, taistele-ja-pakene sekä lamaannu-leiki-kuollutta, voivat laueta myös yhtä aikaa. Silloin tunnemme voimakasta kiukkua ja vihaa, mutta olemme jäätyneessä tilassa sitä ilmaisemaan millään tavalla ulospäin. Ihmisen ajatukset, tulkinnat ja menneisyyden kokemukset värittävät kokemuksiamme tässä ja nyt, taistele-ja-pakene tai lamaannu reaktiot laukeavat meissä automaattisesti paitsi ulkoisen, myös koetun uhan edessä. Kun kohtaamme kiukkuisen ja uhkaavalta tuntuvan ihmisen, reagoimme helposti biologiamme pohjalta kiukustumalla takaisin tai säikähtämällä ja vetäytymällä. Elämänkokemuksemme muokkaavat sitä minkä koemme sisäistä tai ulkoista turvallisuutta horjuttavaksi uhaksi. Myös synnynnäiset hermostolliset herkkyytemme vaikuttavat taustalla.

Minulle aggression kohtaaminen itsessä ja muissa ei ole ollut helppoa, ja opettelen sitä edelleen. Kun aggressiota on vaikea kohdata, voi syntyä fantasioita siitä, että sitä ei syntyisi. Jos mentäisiin nyt vain myönteisen ja kivan kautta, tai ainakin neutraalin ja tasaisen kanssa turvallisesti taaplaten. Tunnistan samat automaattiset odotukset koulutuspsykoterapiaamme kohtaan, joka kuuluu kärjistetysti näin: "Niin kauan kuin meillä on hyvä meininki keskenämme, niin terapiaprosessi etenee oikeaan suuntaan". Yhteenotot eivät tuntuneet mahdollisuudelta, vaan huomattavasti enemmän potentiaaliselta uhalta. Lopullisen konfliktin pelko nostaa uhkaavaa päätään. Minua on suunnattomasti helpottanut se, että kouluttaja on konfliktien keskellä tarjonnut tulkintoja sanoittamalla sitä, mitä tilanteissa mahdollisesti tapahtuu ryhmässä, yksilöissä ja yksilöiden välillä. Monella tavalla on normaalistettu sitä, että kiukun ja aggression nouseminen ryhmässä on täysin työskentelyyn kuuluvaa. Kun ryhmäprosessissa ja yksilöissä tapahtuu, on liikettä, silloin asioita päästään työstämään. Niin kuuluukin jossakin vaiheessa ryhmässä tapahtua, jotta elämänvarrella meihin säilöytyneet kipeydet nousevat pintaan uudelleen työstettäviksi ja jäsenneltäviksi. Se on kuin märkivän ja kipeän haavan putsaamista, jota ei haluaisi aloittaa, koska se kirpaisee ja sattuu, mutta vain putsaamalla ja hoivaamalla haava pääsee paranemaan. Aggression ja kiukun edessä turva ja luottamus kasvaa jokaisen kokemuksen myötä, kun voi huokaista, että eihän tässä kuinkaan käynytkään. Kyse ei ollutkaan lopullisesta konfliktista.

Kannattelevia ryhmäkokemuksia

Ensimmäisen psykoterapiaopintovuoden loppusuoralla tunnustan olevani hieman yllättynyt ryhmäanalyyttisen psykoterapian voimasta. Miten on mahdollista, että niin paljon tärkeää tapahtuu vaikka puhutaan "vain" siitä, mitä mielessä liikkuu? Olemme opetelleet itsestämme jakamista. Ryhmästä on tullut jo riittävän tuttu ja turvallinen, jotta jakaminen on tullut mahdolliseksi. Tunnistan kyllä itsessäni häpeäkohtia, jotka mielellään kuiskuttelisivat: "Ei tästä tarvitse, eikä kannata puhua. En sittenkään halua". Paikallistamalla ja tiedostamalla oman häpeän, tuli tietoinen päätös ryhmässä puhumisesta täysin selväksi: "Tästä nimenomaan täytyy puhua ryhmässä". Häpeä saa ruokansa piilottelusta ja salailusta, ja toisin päin menettää volyymia ja voimaansa nähdyksi tulemisesta ja myötätuntoisesta kohtaamisesta. Koin saavani ryhmältä suunnatonta apua siinä, että kokemukseni otettiin todesta. Ryhmä on ollut tärkeä validoiva peili kokemuksilleni. Yhdessä on puhuttu ja pohdittu monenlaista -myös rankkoja asioita, jotka hätkähdyttävät, mutta lopulta kohdattuina ja sanoitettuina asettuvat totuudellisuuteensa. Tärkeää ollut myös se, että minua ei ole kohdattu ryhmässä rajoja rikkovalla yliempaattisuudella ja -kannattelulla, vaan oma aikuinen toimijuus ja säiliö minussa on saanut pysyä itsenäisenä ja vahvistuakin.
Tunnen syvää kiitollisuutta ja liikutustakin ryhmääni kohtaan. Kuukausittaisten koulutuspsykoterapioiden välillä, kun itsessä on ollut monenlaista kohdattavaa ja käsiteltävää, ryhmäni on ollut mielessäni taustalla kannattelevana turvaverkkona. En ole samalla tavalla yksin, kuten alkuperäisessä kokemuksessa. Tiedän, että minulla on paikka, jossa voi jakaa ja jossa saan apua vaikean ja kipeän käsittelyssä. Yhteinen koulutus- ja psykoterapiamatkamme jatkuu.